Kolumni: Olkaamme ylväästi teiden tukkoina

Marleena Liikkanen

Kolumni: Olkaamme ylväästi teiden tukkoina

Työpaikan pihasta kiireellä autolla lähtiessäni pysähdyin antamaan tilaa jalankulkijalle, kuten asiaan kuuluu. Kävelijä, nuori naisoletettu tuskin vilkaisi minua ja jatkoi viileän rauhallista askellustaan, lipuen konepellin edestä ilman ainuttakaan juoksuaskelta.

Katsoin häntä ihaillen. Itse olisin samassa tilanteessa kipittänyt eteenpäin hartiat kyyryssä ja anteeksipyytävästi huiskien antanut ymmärtää, että autoilija teki jaloista jaloimman teon antaessaan minun armollisesti jatkaa matkaani keskeytyksettä pitkin jalkakäytävää.

Puuskahdin suuttumuksesta, siis itselleni, koska sain kipeän muistutuksen siitä miten tiukasti altavastaajan rooliasu onkaan ommeltu kiinni selkärankaani. Päätin, että tästä eteenpäin minäkin haluan olla niin kuin tuo ohitseni lipuva jalankulkija. Sillä niin kauan kuin muistan, olen liian usein tuntenut olevani toisten tiellä ja myös inhonnut sitä tunnetta yli kaiken. Niinpä olenkin yrittänyt viimeiseen asti vältellä sellaisia tilanteita, ollut jatkuvasti tuntosarvet koholla etten nyt vaan ole tässä teiden tukkona tai käytävän tulppana.

Enkä vain liikenteessä: aivan liian usein olen jäänyt seinään viereen lymyilemään tai pitänyt turpani kiinni kokouksissa vain siksi, etten nyt vaan hidastaisi asioita tai pahinta kaikesta, sanoisi mitään tyhmää.

Niin. Lopulta pääsemmekin siihen, ettei kysymys ole vain jalankulkijoista ja autoilijoista, vaan rohkeudesta ottaa oma tilansa silloin kun se itselle kuuluu. Joskus se voi tarkoittaa myös sitä, että on toisten tiellä tai jopa vähän hankala ihminen. On tietenkin kohteliasta huomioida muut, mutta ei se tarkoita sitä että täytyy itse ryömiä lattialla kynnysmattona.

Sillä jokaisella meistä on yhtäläinen oikeus näkyä, oikeus olla olemassa ja askeltaa juuri siihen omaan rytmiin, muiden tahdista riippumatta.

Kirjoittaja on taiteen sekatyöläinen.

Luetuimmat