Kolumni: ”Hei hei, kulta, hei hei” — Olisiko isälle pitänyt kertoa ajoissa, kuinka tärkeä hän on?

Kolumni: ”Hei hei, kulta, hei hei” — Olisiko isälle pitänyt kertoa ajoissa, kuinka tärkeä hän on?

Tapahtumasta on yli 23 vuotta, mutta muistan sen kuin eilisen. Elettiin alkutalvea 1995, ja vietettiin tätini 60-vuotisjuhlaa, jossa olimme isäni ja hänen vaimonsa kanssa.

Isäni intoutui illan aikana ottamaan lankomiehensä kanssa konjakkia ja humaltui jokseenkin voimakkaasti. Isä ei sylkenyt lasiin, mutta ei se myöskään ollut hänelle ongelma, eikä hänen humalakäyttäytymisestään ollut kenellekään haittaa.

Silti juuri tuona iltana olin isästä huolissani, tai oikeastaan koko seurueestamme. Alkutalven ilta kylmeni napakaksi pakkaseksi hyvää vauhtia, ja kotimatkalla isä alkoi nuokkua auton etupenkillä. Millä me saadaan isä perillä autosta sisään, kysyin huolissani hänen vaimoltaan. Isä oli 190-senttinen ja reilusti satakiloinen, itse olin 12 ja isäni vaimo pitkällä raskaana.

Jotenkin ukko joka tapauksessa saatiin hänen vaimonsa kanssa talutettua muutaman kymmenen metrin matka pihan poikki sisään heidän kotiinsa. Rötkäytimme hänet eteisen sohvalle, ja kun vedin kenkiä isäni jalasta, kuulin jotain, mitä en ollut koskaan kuullut.

— Sä olet hyvä poika.

Isä kuoli neljä vuotta sitten. Tiedän ja tiesin aina, että hän oli minusta ylpeä ja että olin hänelle tärkeä, mutta tuon enempää hän ei sitä koskaan sanonut ääneen. Pitää itse tietää miten asiat ovat, eikä odottaa, että joku tulee piirtämään kukkasia ainevihon kylkeen, isä sanoi monesti ammattiasioista puhuessamme.

Sellaisiahan suomalaiset miehet ovat. Miksi ääneen kertomaan asioita, jotka muutenkin tiedetään.

Pari vuotta sitten kuoli kaukaisempi sukulaismies. Hautajaisissa puhui hänen poikansa, menestynyt nelikymppinen yritysjohtaja. Hän kertoi isänsä aina päättäneen heidän puhelunsa samalla tavalla. Koskaan puhelu ei ollut niin lyhyt, etteikö isänsä olisi puhelun päätteeksi lausunut ”hei hei, kulta, hei hei. Isä rakastaa sinua”.

Joissakin ikävaiheissa tapa oli aiheuttanut pojassa kiusaantuneisuutta. Isänsä hautajaisissa hän kuitenkin saattoi todeta, ettei hänen ole tarvinnut päivääkään miettiä sitä, rakastaako hänen isänsä häntä vai ei.

En minäkään sitä koskaan miettinyt oman isäni kohdalla, mutta en sano, etteikö sitä olisi ollut kiva joskus kuullakin. Ja ehkä isällekin olisi joskus pitänyt muistaa kertoa hänen olleen minulle rakas, vaikka hän sen varmasti tiesikin.

Ville Toivonen

Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän

uutistoimittaja

Luetuimmat

Uusimmat uutiset