Kolumni: Tipaton tammikuu on pelkkää itsepetosta, jos ei uskalla kysyä itseltään ikäviä kysymyksiä

Kolumni: Tipaton tammikuu on pelkkää itsepetosta, jos ei uskalla kysyä itseltään ikäviä kysymyksiä

Loppuvuoden herkuilla kyllästettyjen juhlaviikkojen päätteeksi on tammikuu erilaisten ryhtiliikkeiden kulta-aikaa. Jos takana on erityisen kostea kausi, saattaa tipaton tammikuu houkuttaa, joten eikun korkki kiinni ja vissylasi käteen. Kuukauden huikkapaasto taistellaan hampaat irvessä läpi, jonka jälkeen voikin sihauttaa tölkin auki ja palata hyvillä mielin entisiin tapoihin, koska on totaalikieltäytymisellään osoittanut että ”minulla ei muuten sitten ainakaan ole alkoholiongelmaa.”

Näinhän se suunnilleen menee. Mutta voisiko se mennä toisinkin?

Alkoholin suosio on helppo ymmärtää: Se on sosiaalinen voiteluaine, ”sielun pakkasneste”, joka parhaimmillaan tuo ihmiset lähemmäs toisiaan. Tämä on se syy, miksi itse käytän alkoholia, koska ainakin kuvittelen sen tekevän minusta, ujosta ja häpeäherkästä rohkeamman seuraihmisen. Toisaalta se on myös voimakasta riippuvuutta aiheuttava liuotin, joka ei oikeasti rentouta ketään vaan pieninäkin annoksina pilaa palauttavat yöunet aiheuttaen väsymystä ja masennusta. Tämä on se syy, miksi ajatus lopullisista hyvästeistä viinilasillisille käy toisinaan mielessäni, vaikka se vaikealta tuntuukin.

Tipaton tammikuu on erinomainen asia, jos ihminen uskaltaa sen aikana kysyä itseltään ikäviä, mutta tärkeitä kysymyksiä. Miksi käytän alkoholia? Hallitseeko se elämääni: Mietinkö turhan usein, milloin saan seuraavan kerran poksauttaa korkin auki? Onko juomisesta tullut arkinen tapa, naukkailenko päivittäin niin että en edes huomaa sitä? Nämä ovat kysymyksiä, joita alkoholin kyllästämässä Suomessa harvoin esitetään. Meillä kyllä kysytään miksi et juo, kun pitäisi kysyä että miksi juot?

Eikä kysymysten kysyminen tietenkään vielä riitä, jos ei uskalla vastata niihin totuudenmukaisesti. Vaikeinta kun tässä elämässä on olla rehellinen itselleen.

Luetuimmat