Kolumni: Onnellisten maassa

Kolumni: Onnellisten maassa

Viime viikolla saimme kuulla ja lukea uutisen, että Suomi on toistamiseen todettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Heti seuraavana päivänä sitten kerrottiin, että nuoret miehet puukottavat toisiaan kasvavissa määrin humalapäissään, ja nuoret joutuvat myös meillä riiston uhreiksi. Onnellisuustähtipöly hieman karisi.

Tutkimuksessa onnen avaimia kyseltiin tuhannelta suomalaiselta. Jos kysely tehtiin puhelimitse, ehkä kännykkä oli kiinni laiminlyödyillä vanhuksilla, syrjäytyneillä nuorilla, yksihuoltajilla, kiusatuilla, perheväkivallan uhreilla ja pitkäaikaistyöttömillä.

Paljon huonomminkin voisi tietysti olla, jos vertaa Suomen tilannetta moneen muuhun liki parista sadasta YK:n jäsenvaltiosta, puhumattakaan valtiottomista kansoista muun muassa Palestiinassa, Kurdistanissa ja Länsi-Saharassa.

Periaatteessa ketään ei Suomessa jätetä nälissään pakkaseen, ja henkeä uhkaavaan sairauteen saa hoitoa heti. Keskimäärin ei tarvitse pelätä kaupungilla ryöstetyksi tulemista, ja alakouluikäiset lapset voi laittaa taapertamaan yksinään kouluun. Poliisille, virkamiehille ja yliopiston professorille ei tarvitse maksaa lahjuksia, ja vallanpitäjiäkin voi vapaasti arvostella.

Onnellisuus on siitä merkillistä, ettei onnea useinkaan tunnista, jos sitä on liian lähellä ajallisesti, paikallisesti tai kulttuurillisesti. Meillä asui viime syksynä vähän aikaa amerikkalainen jatko-opiskelija. Kysyimme häneltä lähdön päivänä, mikä oli ollut hänen hienoin kokemuksensa Suomessa oleskelun aikana. Hän oli sentään käynyt Helsingissä, juossut Vantaa-maratonin ja osallistunut yliopistoelämään Lappeenrannassa. Vastaus oli yllättävä.

Hienointa oli ollut se, kun veimme hänet poimimaan puolukoita rautjärveläiseen metsään, syksyisessä tihkusateessa.

Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän tuottaja.