Kolumni: ”Ei mitää, ei sattunu!” — Kivun piilottaminen muilta on inhimillistä, mutta typerää

Kolumni: ”Ei mitää, ei sattunu!” —  Kivun piilottaminen muilta on inhimillistä, mutta typerää

Lempiohjelmani Master Chef Australia on kaikessa hyväntuulisuudessaan rauhoittavaa katsottavaa, mutta siinä on yksi kohta joka toistuessaan saa pulssini kiihtymään. Kun kilpailijat putoavat kisasta, heidän kasvonsa pysyvät lähes poikkeuksetta peruslukemilla. ”Olen ihan ok, ei se mitään”, he kuiskaavat heitä lohduttamaan kääntyneelle kanssakilpailijalle, vain hento kimmellys silmäkulmassaan.

Siinä kohtaa minä jo huudan sohvalla: "MITEN NIIN OK? OLET UHRANNUT TÄLLE KISALLE KAIKEN, JA SITTEN KÄY NÄIN, ET OLE OK!”

Reaktioni voi olla ylimitoitettu, mutta eniten siinä on kyse suuttumuksesta itselleni: käyttäydyn aivan samoin silloin kun elämä potkii päähän, tai kankkuun. Muistan kuinka vuosia sitten kävelin kaupungilla tuoreen poikaystävän kanssa, liukastuin ja kaaduin komeasti perseelleni. Silmissä sinkoili tähtiä, mutta kampesin heti ylös ja julistin, että ei mitää, ei sattunu! Että en todellakaan ole mikään värisevä mimosa vaan reipas muija, joka ei vähästä hätkähdä!

Tarve peittää oma kipu on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä reaktio, mutta usein totuus vuotaa läpi, vaikka kuinka tsemppaisi. Minutkin kavalsi pesäpalloräpylän kokoinen mustelma oikeassa pakarassa, joka ei jäänyt sussultani huomaamatta. Myös Antti Rinteellä oli tällä viikolla oma reipas muija -hetkensä, kun hän joutuessaan luopumaan pääministerin paikasta kiirehti vakuuttamaan toimittajille ettei suinkaan ollut liikuttunut, vaan ainoastaan flunssainen. Niinpä niin.

Kivun näyttäminen on valtava luottamuksen osoitus, ja luottamus taas ehdoton edellytys aivan kaikille toimiville ihmissuhteille. Aito yhteys toiseen ihmiseen aukeaa vasta, kun uskallamme olla hauraita toinen toistemme edessä ja suostumme lohdutettaviksi.

Silloin voimme olla toisillemme muutakin kuin onttoja kuoria: kokonaisia, epätäydellisiä ihmisiä.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset