Sanna Kiiveri-Kihlangin kolumni: Hyvä syntymä, hyvä kuolema

Anne Vihavainen

Sanna Kiiveri-Kihlanki.
Sanna Kiiveri-Kihlanki.

Kun kuopukseni syntyi, hän sai parasta mahdollista hoitoa Lastenklinikalla. Teho-osastolla hänen vieressään oli hoitaja jatkuvasti. Hänen omahoitajansa oli rautainen ammattilainen, joka hoiti keskostamme hellästi. Hän muun muassa piti vauvaa käsikapalossa ja lauloi tälle. Me vanhemmat taas saimme olla osastolla niin paljon kuin mahdollista.

Suomessa elämän alku hoidetaan todella hyvin. Samanlainen hoito pitäisi olla mahdollista myös elämän lopussa, sillä kuolema, niin kuin syntymäkin, on jotain, minkä edessä ihminen joutuu pienelle paikalle. Siksi tarvitsemme toisia ihmisiä saattamaan meitä eteenpäin, alussa elämään, ja lopussa ylittämään se viimeinen raja.

Käyn usein hoitolaitoksissa tapaamassa potilaita, asukkaita ja omaisia. Moni noissa paikoissa on huolissaan oman tai läheisen elämän lopusta. Joku pelkää kipua. Joku toinen pelkää sairaalaa. Omaisille voi olla vaikeaa mennä kuolevan luo sairaalaan.

Saattohoitoon on kiinnitetty huomiota, mutta vielä on tehtävää. Useimmiten kivut saadaan hoidettua, mutta entä kuolevan muut tarpeet? Harva haluaa kuolla yksin. Siksi omaisilla tulisi olla mahdollisuus olla sairaalassa. Oma huone tarjoaisi rauhallisen tilan viimeisiin päiviin.

Olen kuullut, että kuulo on aisti, joka toimii, vaikka ihminen ei enää juuri reagoisi muuten ympäröivään maailmaan. Siksi kuolevalle, joka ei enää juuri reagoi, voi puhua tai vaikka laulaa. Tutut äänet rauhoittavat ja tuovat turvaa. Kosketus on myös tärkeää, kädestä kiinnipitäminen ja silittäminen. Toivoisinkin, että hoitajia olisi riittävästi, jotta heillä olisi aikaa juuri tähän rauhoittavaan puheeseen ja välittävään koskettamiseen.

Toivoisin, että meillä kaikilla jotka kohtaamme kuolevia, olisi aikaa istahtaa hetki vierelle, sillä siinä jokin voi koskettaa myös meitä.

Sanna Kiiveri-Kihlanki
Kirjoittaja on Imatran seurakunnan pastori