Kommentti: Jos Helsingistä lähtee iltajunalla, saattaa ehtiä Imatralle aamuvuoroon – Kiitos VR, ettei matkalla kuitenkaan tarvinnut tehdä töitä

Siinä ei ole mitään uutta, ettei raiteita pitkin aina pääse ajoissa perille. Muutaman tunnin yöunien jälkeen saattaa kuitenkin luulla, että pimeässä junassa odottelu voi opettaa meille jotain jopa itsestämme.

Jasmin Ojalainen

VR:n matka Helsingistä Imatralle venähti sunnuntaina 2,5 tunnin sijaan kuuden tunnin mittaiseksi. Veturi hajosi ja junasta katkesivat sähköt.
VR:n matka Helsingistä Imatralle venähti sunnuntaina 2,5 tunnin sijaan kuuden tunnin mittaiseksi. Veturi hajosi ja junasta katkesivat sähköt.

Sade saattoi illan viimeistä Intercityä Helsingistä Imatralle. Sunnuntain vakiovuoroni lipuu totutun sankarillisesti perille kello 22:50. Tällä matkalla ehtisin valmistautua seuraavaan työpäivään, joka alkaisi seitsemältä vielä kaukaiselta tuntuvana maanantaina.

Hetken aikaa rytisi, kunnes juna pysähtyi hämärässä keskelle Kymenlaakson maaseutua.

Veturi hajosi. Se tarkoitti, että sähkötkin menivät poikki. Vessat lakkasivat toimimasta, kuten tietenkin ulko-ovet, lämmitys ja ilmanvaihto.

Mikä pahinta, pistoketta syleilleen tietokoneen akku hyytyi kahdeksan prosentin kohdalla. Puhelimen akku oli sekin laiminlyöty, enää vain hiipuva leposyke. Mitäs nyt sitten? Sitä ihmeteltiin kaiuttimissakin useaan otteeseen.

”Vielä ei tuntiin tule tapahtumaan mitään." Toisella kuulutuskerralla siihen alkoi jo uskoa.

Yöllisestä kohtauksesta tuli elokuvamainen ja väsymyksen mittasuhteista vääristyneet. Enää ei oltukaan vain kiitävällä matkalla, vaan paikallaan ja tyhjyyden armoilla. Aika vanheni hitaasti ja tuntui puolestaan vanhettavan vuosia kerrallaan.

Idän pikajunasta puuttui enää rikos, tosin ei senkään henkisestä tunnusmerkistöstä kauaksi jääty. Hyvin nopeasti sitä ymmärtää, että elektroniikkaan ja toimiviin vessoihin suhtautuu lähes ihmisoikeuksina. Myöhäisen vuoron valinneiden ihmisten turhautuminen alkoi saada sen mukaisia piirteitä.

Varusmiehet soittelivat kasarmeille ja matkustajat odottelijoilleen, kaikki huvittuneina ja osa työlästyneinä. Närkästeltiin, kun töitä ei voinutkaan tehdä. Ihmisten katseet alkoivat kohdata, jotkut jopa juttelivat toisilleen. Yhtäkkiä olimme junassa yhdessä.

Apuun tullutta veturia odoteltiin pari tuntia. Se hinasi läkähtyneen junan Nastolaan, jossa busseihin lastattiin hiljaisia kansalaisia. Ihmiset lupasivat herätellä toisiaan oikean pysäkin kohdalla.

Heräsin Imatran keskusliikenneasemalta noin kello 02:30. Olin kotona vaille aamukolmen, siis juuri sopivasti ennen työvuoroani. Kiitos VR, kun toit ajoissa perille. Etkä pakottanut miettimään töitä, ennen kuin väsymyksen runteleman mielen oli siihen pakko.

Tämä kaikki olisi voinut tapahtua sulassa helteessä matkalla Kajaanista Helsinkiin. Silloin olisi voinut ehtiä tuskastuakin. Nyt sitä ehti vain ajatella. Ja huomata tarvitsevansa unta eniten silloin, kun sen laadusta ei saa itse päättää.

Samassa ajassa olisi ehtinyt töihin vaikka Ouluun, mutta liekö matka olisi loisteputkien valossa ollut ollenkaan näin hedelmällinen. Ladatkaa siis sähkölaitteitanne, kun voitte. Valitkaa illan viimeinen junavuoro osin elämisen jännityksestä, osin ensimmäisen maailman joukkoliikenteen sujuvuuteen vilpittömästi uskoen. Jättäkää sähkölaitteenne lataamatta ja opetelkaa sietämään etenkin tylsyyttä.

Joskus myös nukkumaan linja-autoissa. Niissäkin voi olla tunnelmaa. Etenkin, jos matkalla ei tarvitse tehdä töitä.

Luetuimmat