Kolumni: Mist sie tuut?

Sanni Oravuo

Kolumni: Mist sie tuut?

”Imatra ei ole kovin vaatimaton leikkikenttä sen lapsille ja nuorille. Tämä on meidän paikka, meidän reviiri ja lapsuuden koti.”

Näin romanttisesti kirjoitin kotikaupungistani 15-vuotiaana. Ikäisilläni, itseni mukaan lukien, tuntuu olevan huumorilla päällystetty viha-rakkaus suhde Imatraan.

Eikä turhaan: kaikista Koskipuistossa ja huoltoasemilla notkutuista illoista ei löydy soveliasta mainittavaa.

Vierastan kuitenkin kasvukipuilua, johon liittyy omien juurien, kotiseudun tai murteen häpeämistä. Ei ole junttia rakastaa kotiaan.

Miltä Imatra näyttää seitsemän vuotta myöhemmin? Nyt pois muuttaneena voin myöntää, että erilaiselta.

Aika ei ole kuitenkaan täysin kullannut muistoja. Samalla, kun rakentaa elämäänsä uudelleen uuteen paikkaan, alkaa vanhakin muuttaa muotoaan.

Kun tulin tänne takaisin kesätöihin yliopistovuoden jälkeen, imatralaisuus sai jälleen uusia, virkistäviä merkityksiä.

Kaupungin kesätapahtumat luovat kaivattua yhteisöllisyyttä, joka ei ole omalle sukupolvelleni tuttua.

Vaikka Imatran vahvuudet ovat olleet lähivuosina urheilusektorilla, sopivan etäisyyden päästä katsottuna täältä löytyy paljon kulttuuria.

On kesäteatteria, harrastajateatteria, musiikkia, tanssikoulua ja kuvataidetta.

Karjalaiseen luonteeseen kuuluu suvaitsevaisuus ja vieraanvaraisuus. Erilaisuutta suvaitaan niin ihmisissä kuin tapahtumissakin.

Rajaseudun ja kulttuurien risteyksien kansana meillä pitäisi olla valmiuksia järjestää tapahtumia monipuolisesti.

Tärkeää olisi, ettei jatkossakaan jumiuduta yhden tapahtuman paikkakunnaksi.

”Kun on kolunnut jokaisen kujan ja kasvanut kosken kuhinassa on aika astua rajan toiselle puolelle, tippua suureen maailmaan.

Kasvaa aikuisesti ja elää kiireisen maailman siimeksessä.

Siksi on lohdullista tietää mistä tulee, vaikka ei aina tietäisikään mihin on menossa.”

Nuorempi minä päätti kirjoituksen.

En tiedä onko Joensuussa opiskelu kiireisen maailman siimeksessä elämistä, mutta jonkinlaista aikuiseksi kasvamista on ainakin tapahtunut.

Yksi asia ei ole ainakaan muuttunut: kotiseutuidentiteettini. Opiskelukaverit saavat naureskella murteelleni ja eteläkarjalaisuudelleni kuinka pitkään tahansa, niistä en luovu.

Välillä on hyvä katsoa kotiseutuaan hieman kauempaa.

Kirjoittaja on Uutisvuoksen toimittaja.

sanni.oravuo@uutisvuoksi.fi

Kommentoi artikkelia

Jos haluat kommentoida nimettömänä, voit tehdä sen seuraavasti:
Kirjoita nimimerkkisi Nimi-kenttään, valitse Kommentoin mieluummin vieraana -kenttä ja lisää sähköpostiosoitteesi sähköpostikenttään. Sähköpostiosoite ei näy kommentoinnin yhteydessä. Voit myös kommentoida rekisteröityneenä luomalla tilin Disqus-palveluun tai kirjautumalla kommentointiin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin avulla.