Työttömästä tuli sittenkin tarpeellinen: Irma Mattero löysi paikkansa vähävaraisten ruokajakelusta

Kai Skyttä

Kevään herääminen ja luonnon ihmeet saavat Irma Matteron iloiseksi. Hän nauttii kotipihan lintujen ja kukkien katselusta.
Kevään herääminen ja luonnon ihmeet saavat Irma Matteron iloiseksi. Hän nauttii kotipihan lintujen ja kukkien katselusta.

Irma Matteroa suututti.

Elettiin 1980-lukua, kun Mattero sai potkut pitkäaikaisesta työstään. Aviomies Jaakko Mattero ajoi osuuskaupan myymäläautoa, ja vaimo kulki mukana hoitamassa myyjän työt. Näin oli mennyt 11 vuotta. Sitten ihmiset muuttivat syrjäkyliltä taajamiin tai hankkivat auton. Kaupanteko hiipui, ja myymäläautosta tuli tarpeeton.

Aviomies pääsi muihin hommiin, mutta Irma Matterolle herui vain satunnaisia kaupan alan tuurauksia. Vakituista työtä hakiessaan hän kuuli olevansa liian vanha, liian ammattitaitoinen tai liian isopalkkainen. Se oli kova paikka. Suomen työttömyysaste oli viiden prosentin tuntumassa, ja kaikilla muilla tuntui olevan töitä.

Työtön.

Sana oli niin karmea, ettei hän tahtonut saada sitä suustaan ulos.

— Vihaan sitä sanaa, irvistää hän vieläkin.

Jotain olennaista puuttui

Eipä silti, aika kului ilman työtäkin. Perheen omakotitalossa ja kolmessa lapsessa riitti touhua, ja iltaisin Irma Mattero kävi työväenopiston kursseilla opettelemassa kuparin pakotusta, nahkatöitä tai posliinin maalausta. Jotakin olennaista silti puuttui.

— Ympärillä oli muksuja ja aikuisia, mutta joku kontakti jäi töiden mukana pois. Hain paikkaani. Junan tuomana oli vaikeaa lähteä tutustumaan ihmisiin. Minulle sosiaalisuus oli toteutunut töissä, Irma Mattero kertoo.

Hän huomasi vanhojen tuttujen suhtautumisen muuttuvan. He välttelivät kohtaamista. Se satutti ja pänni.

— Kun entinen työkaveri tuli kadulla vastaan, väistin jo valmiiksi. Minusta tuli tavallaan arempi kohtaamaan ihmisiä.

Sitten tuli lama ja jättityöttömyys

Alkoi 1990-luku. Suomi sukelsi lamaan, ja yhtäkkiä työttömiä oli liki puoli miljoonaa. Enää Irma Mattero ei ollut kylän ainut työtön. Kotipaikkakunnalla Imatralla joka neljäs työikäinen oli vailla työtä.

Työttömät liikehtivät. Imatralle perustettiin toimintaryhmä, sitten oma yhdistys. Irma Mattero pysytteli aluksi muista työttömistä kaukana.

— Olin kapinallinen. En osaa sanoa, mik-sen halunnut mukaan. Inhosin sitä kaikkea.

Sitten hänet juksattiin yhteen kokoontumiseen, eikä se niin kamalaa ollutkaan. Vastarinta suli vähitellen. Irma Matterosta sukeutui Imatran työnhakijoiden perustajajäsen. Hänen osaamiselleen löytyi vihdoin järkevää käyttöä. Millaista, palataan siihen vähän myöhemmin.

Puhuttiin jopa aliravitsemuksesta

Työttömyydestä, ylivelkaantumisesta ja muista syistä johtuvaa nälkäkurimusta halutaan kuriin monin eri keinoin. Vaikkei suoranaista nälkää tiettävästi nähdäkään, myös ruuasta tiedetään säästettävän. Aliravitsemuksen oireetkaan eivät ole täysin tuntemattomia.

Lainaus on Etelä-Saimaasta keväältä 1996, jolloin Etelä-Karjalassa valmistauduttiin jakamaan ensimmäisen kerran EU:n ruoka-apua.

Maakuntaan oli saatu vajaat tuhat kiloa jauhoja, kauraryynejä, makaroneja ja näkkileipää, jotka olivat menossa Lappeenrannan ja Imatran työttömien yhdistyksille.

Suomi oli liittynyt Euroopan unioniin vuoden 1995 alussa. Samalla aukesi mahdollisuus hakea vapaaehtoista ruoka-apua, joka perustui siihen aikaan lähinnä EU:n ylisuurten vilja-, liha- ja maitovarastojen purkamiseen.

Kynnys ruoka-avun hakemiseen oli Suomessa korkea ja tuntui nöyryyttävältä, muistelee silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä. Edellisen kerran Suomi oli turvautunut ulkopuoliseen apuun sotavuosina ja heti sen jälkeen.

Toisaalta suurlaman jäljiltä poikkeusaikoja elettiin nytkin. Oudompaa olisi ollut jättää hyödyntämättä EU:n ruoka-apu, kun sellaista kerran oli saatavilla.

— Ilman muuta ajateltiin, että tämä on vain tilapäistä, Hemilä sanoo.

Vastaanottavalla puolella asiasta ei noussut haloota, Irma Mattero muistelee.

— Ruoka-apua pidettiin luonnollisena. Ajateltiin että okei, se on apua ihmisille.

Apua virrannut Suomeen tonneittain

Siitä lähtien Suomeen on saatu vuosittain EU:n ruoka-apua, lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta.

Nykyisin ruoka-apu ei perustu maatalouden ylijäämävarastojen purkamiseen, vaan vähävaraisimmille suunnatun eurooppalaisen avun rahastoon FEAD:iin.

Suomi saa EU:sta tähän tarkoitukseen vajaat neljä miljoonaa euroa vuodessa. Rahat käytetään täysimääräisesti ruoka-apuun. Jakelusta vastaavat seurakunnat, työttömien yhdistykset ja muu kolmas sektori.

Vertailun vuoksi: Italiaan apua menee vuosittain liki 110 miljoonaa euroa, Ruotsiin runsaat miljoona euroa. Kaikkiaan EU käyttää köyhien auttamiseen 3,8 miljardia euroa vuosina 2014—2020.

Hätä vyöryy silmille

Aluksi EU-apu hyödynnettiin Imatralla työttömien omassa ruokalassa. Pian alkoi ruokakassien jakelu, johon Irma Mattero osallistui alusta saakka. Ensimmäisenä jonoon ilmestyivät yksinasujat, sitten lapsiperheet, vanhukset ja opiskelijat.

Melkein aina ottajia on ollut enemmän kuin kasseja tarjolla. Välillä ihmisten hätä oikein vyöryy silmille. Irma Matteron on ollut pakko kovettaa itsensä. Hän ei jää miettimään ruokakassia jonottavien tilannetta, koska ei pysty.

— Menisi yöunet.

Murehtimisen sijaan hän pitää huolen, että jakelu sujuu ja kirjanpito täsmää. Kaupan inventaariokokemuksesta on paljon hyötyä, kun varastoon tulee kertaheitolla 5 000 kiloa elintarvikkeita. Isotkaan tavaramäärät eivät Matteroa hetkauta.

Vaikka työ on tärkeää ja merkityksellistä, itse perusongelma ei poistu. Irma Matterosta on kohtuutonta, että Suomen tasoisessa valtiossa osa ihmisistä on pakotettu leipäjonoihin.

Hänestä EU:n ruoka-avulle tai muille armonpaloille ei pitäisi olla enää tarvetta.

— Ne ovat kuitenkin välttämättömyys niin pitkään, kunnes Suomen päättäjät tulevat järkiinsä, Mattero sanoo.

Kyse on hänestä tahdon asiasta. Leipäjonoista päästäisiin, jos työttömyyttä lähdettäisiin poistamaan tosissaan.

Miksei jaettaisi töitä, lyhennettäisi työaikaa ja lopetettaisi työttömien kyykytys, Mattero ihmettelee. Esimerkiksi työpaikkojen suunniteltu pakkohakeminen on juuri sitä, kyykytystä.

Lapsetkin oppivat rahan arvon

Pennin venyttäminen on Matterolle itsestään selvää. Aina on jotenkin pärjätty, silloinkin, kun myös aviomies jäi työttömäksi. Onneksi talo oli siinä vaiheessa velaton ja lapset isoja.

Kertaakaan Mattero ei ole itse ollut leipäjonossa, vaan aina jakamassa apua. EU-avun alkuaikoina ruokakassi lähti silti hänenkin mukanaan kotiin. Ei enää, sillä joku toinen tarvitsee apua kipeämmin, Mattero uskoo.

Katkeruutta Mattero ei tunne. Lapset oppivat ymmärtämään pienestä saakka rahan arvon, eivätkä vaatineet liikoja. Mitään tärkeää ei heiltä puuttunut.

— En osaa ajatella, että jostakin on jääty paitsi.

Irma Mattero

Syntynyt 29. heinäkuuta 1951 Savitaipaleella.

Eläkkeellä oleva kaupan myyjä Imatralta.

Leski, kolme aikuista lasta ja kaksi lapsenlasta, joista viimeisin syntyi äitienpäivänä 2017.

Tunnetaan vapaaehtoistyöstään Imatran työnhakijoissa. Vastannut pitkään EU:n ruoka-avun jakelusta Imatralla.

Harrastaa sanaristikoita, lukemista ja käsillä tekemistä.

Luetuimmat

Uusimmat uutiset